Uusia sipsejä!

Ruohonjuuresta löytyi uusia, kookosöljyssä paistettuja perunalastuja! Olenkin odottanut, koska auringonkukkaöljyt ym korvataan kookoksella. Maku oli hyvä, suolaa olisi ehkä omaan makuuni saanut olla enemmän. Vielä kun joukkoon ilmestyisi eri juureksia perunan kaveriksi! :) Kiitos! 

Tacot

Lauantain dinnerinä salaattitacot kikhernetomaattikastikkeella ja hirssipuurolla. Yummy! Vegaanista, gluteenitonta, käsilläsyötävää, mukavan mausteista, Toimii herkkuruoan himoon!

Sitä saa, mitä säteilee

Huomaan kohtaavani yhä epäkunnioittavaa käytöstä. Sanon, että nyt saa riittää. Kävelen pois. Suljen oven.

Mutta vaikka jättäisin taakseni kaikki vittuilijat, vaan en katsoisi sisimpääni ja tiedostaisi, tutkisi ja eheyttäisi sitä magneettia, millä vedän näitä ihmisiä ja tilanteita puoleeni, en pääsisi puusta pitkälle, vaan peili tuotaisiin eteeni yhä uudelleen, tavalla tai toisella.

Jos itse kohtelen itseäni kaltoin, syyllistävästi, rakkaudettomasti, häveten, lannistaen, väheksyen, mitätöiden, alistaen tai rankaisten, ei ympäristön muokkaaminen pitkällä tähtäimellä auta, sillä itseäni en kuitenkaan karkuun pääse.

Sitä saa, mitä säteilee. <3

Best Day Ever -rehellisesti?

Luulin pitkään olevani hyvin rehellinen ihminen, kunnes hiljattain havahduin illuusiostani. Pidin valehtelua lähes kuolemansyntinä, kunnes huomasin, että minähän suorastaan elän valheessa.

Huomasin esittäväni usein kilttiä tyttöä ja pyrkiväni miellyttämään muita, koska pelkäsin kuollakseni hylkäämistä ja yksinäisyyttä. Pelkäsin rakkaudettomuutta, toisten vihaa, torjutuksi tulemista ja arvottomuuden tunnetta. Nielin usein sanani, en uskaltanut kertoa miltä minusta oikeasti tuntui, mitä oikeasti haluan ja mitä en halua. En uskaltanut pitää puoliani, en puolustaa asemaani.

Uhriuduin. Hyvin usein uskottelin itselleni, että minunhan on ajateltava muita ennen itseäni, joten uhrasin itseni. Pelkäsin asettaa rajoja. Rikoin itse omat rajani. Löysin itseni alistujan roolista. Siinähän minun sitten kelpasi osoitella tanssiparejani sormella ja syyttää heitä simputuksesta tai hyväksikäytöstä. It always takes two to tango. Mutta uhrikerhon jäsenyys alkoi käydä kalliiksi.

Yleensä kerroin, että mulle kuuluu hyvää, vaikka tuntui, että olen hajomispisteessä. Esitin terveempää, pirteämpää ja reippaampaa. Näyttelin täysin päinvastaista, kuin mitä oikeasti olin. Kehityin mestariksi kehoni oireiden piilottelussa. Heikkouteni peittelyssä. Se siitä rehellisyydestä. Häpesin heikkouttani, puutteellisuuttani ja epätäydellisyyttäni, keskeneräisyyttäni, viallisuuttani ja riittämättömyyttäni.

Joustin usein äärimmäisyyksiin, lähdin mukaan joojoo-mieheksi, jätin kertomatta oman mielipiteeni ja oman totuuteni, jos riskinä oli, että siitä ei ehkä pidettäisi. Tein kaikkeni, jotta ei vain syntyisi konflikteja. Olin addikti - riippuvainen toisten ihmisten hyväksynnästä.

Valehtelusta alkoi tulla tapa ja lopulta uskoin itsekin omiin valheisiini. Elin illuusiossa, kuplassa. Itsepetoksen tie voi olla alussa liiankin helppo ja tuntua jopa oikotieltä onneen, mutta pikkuhiljaa polku alkaa käydä kiviseksi ja mutaiseksi suoksi, hyvin raskaaksi kulkea. Se imee voimat, elämänilon ja energian. Se uuvutti, kalvoi minua sisältäpäin. Olin kahlittuna häpeän, pelon ja vihan kivirekeen, joka esti minua elämästä elämääni.

Tällä yltiöpositiivisuuden-, Best-Day-Ever-, eläunelmaasi-aikakaudella on helppo hairahtaa omaan illusioonsa ja alkaa uskoa omaa tarinaansa, jonka niin kovasti haluaisi olevan totta. Olen jo vuosia toiminut tavalla, jota kehoni ei oikeasti kestä, mutta mieleni haluaa niin kovasti olla sitä sun tätä. Mieli on kärsimätön, eikä suostu hyväksymään todellisuutta. Haluan olla paikassa B, vaikka olen vasta A:ssa. Jokainen askel eheytymisen ja paranemisen polullani on tärkeä, eikä yhtäkään niitä voi skipata, vaikka kuinka haluaisinkin olla taikuri. Toimintani oli kääntynyt kehoani vastaan. Itseäni vastaan. Siitä tuli tuhoavaa.

Usein yritin pärjätä yksin, vaikka oikeasti en olisi pärjännyt. Usein kieltäydyin avusta, vaikka sitä kipeästi tarvitsin, mutta ylpeyteni ei antanut myöten. Jopa lääkärikäynnillä tsemppasin ja yritin esittää terveempää kuin olin.

Sivuutin kehoni tarpeet, sen viestit ja rukoukset, lopulta hätähuudotkin, koska pelkäsin kuollakseni olla yksin. Valitsin ennemmin kuoleman kuin yksinolon. Mieluummin kuolin, kuin kohtasin häpeäni ja pelkoni. Olin kävelevä kuollut.

Tiedostamisesta lähtee tie eheytymiseen. Tie valheesta vapauteen. Äärimmäinen rehellisyys itseäni kohtaan - ehkä haastavin oppiläksyni tässä elämässä. Uudelle polulle astuminen ei useinkaan tapahtu kivuttomasti. Minut ehkä halutaan saada takaisin vanhaan muottiin ja kun en enää tanssikaan toisten pillien mukaan, herättää se ympäristössä suorastaan vihaa. Sitä, mitä juuri eniten pelkään. Se, etten enää alistu muiden haluamaan rooliin, enkä anna kontrolloida itseäni, voi olla kova paikka vanhaan Sanniin tottuneille.

Ja kun, ennemmin tai myöhemmin, se pelottava Mörkö Konflikti osuu kohdalle, tunnen valtavaa houkutusta palata vanhaan tuttuun ja turvalliseen toimintatapaani, piilopaikkaan, ottaa päälle vanha suojaviitta ja palata tuttuun turvakolooni.

Askel askeleelta, baby steps, opettelen toimimaan uusien arvojeni mukaan, rakkaudesta, enkä enää pelosta käsin, arvostamaan ja kunnioittamaan itseäni, voittamaan pelkoni ja toimimaan pelosta huolimatta. Opettelen sanomaan EI, opettelen tuottamaan muille myös pettymyksiä, opettelen seisomaan omilla jaloillani, omassa voimassani. Opettelen asettamaan rajoja, puolustamaan itseäni, pitämään puoleni, kertomaan tunteistani. Helppoa se ei ole, mutta lopulta hyvin, hyvin hedelmällistä.

Opettelen sietämään sitä tosiasiaa, että kaikkia en voi mitenkään miellyttää, eivätkä kaikki ihmiset minusta pidä. Se ajatus tuntuu minusta yhä hyvin pelottavalta, mutta kun tiedostan omat haavani, traumani, ja mistä kaikki on lähtöisin, on minun helpompi kestää hetken epämukavuutta. Rohkeuteni kyllä palkitaan. En halua enää hylätä itseäni, jotta muut eivät minua hylkäisi.

Olisinkohan jo valmis menettämään kaikkien muiden hyväksynnän, jotta pystyisin vihdoinkin olemaan itselleni rehellinen ja hyväksymään itseni?

Vaikka olen yhä uuden ja vanhan välissä, en vielä täysin vapautunut pelon ja häpeän kalheista, uskallan jo usein tehdä toisin, päästää irti, luopua vanhasta. Joka kerta kun voitan pelkoni, olen askeleen lähempänä aidompaa, rehellisempää, tasapainoisempaa, terveempää ja vahvempaa Sannia.

Entäpä, jos Best Day Ever syntyykin rehellisyydestä itseään ja tunteitaan kohtaan?

Voin elää unelmaani jo nyt, rehellisesti.