Ajatuksiani Paranemisen Polulta

Kun alamme parantua, voimaantua, rakastaa itseämme ja ottaa vastuuta elämästämme, kun alamme vihdoin pitää puoliamme - ehkä ensimmäistä kertaa elämässämme- saattaa vastassamme olla mörkö, jota olimme vältelleet ja paenneet kaikin keinoin: Viha. Mörkö, jota pelkäsimme niin, ettemme uskaltaneet avata suutamme vaan alistuimme, piilouduimme, eristäydyimme, kadotimme itsemme. Sairastuimme.

Voimme kuitenkin alkaa huomata, että omiin tai toisten tunteisiin ei kuole. Tunteet eivät itsessään voi meitä vahingoittaa. Niiden välttely ja tukahduttaminen taas voi johtaa sairastumiseen. Toisen ihmisen tunteet ovat hänen vastuullaan, me emme voi niitä kontrolloida tai säädellä. Lapsille voimme ja meidän kuuluukin toki opettaa tunnetaitoja, tunteiden kanssa olemista ja niiden ilmaisua. Tunteet eivät itsessään ole vaarallisia, ne ovat vain energiaa. Muistakaamme, että sillä, mitä toinen henkilö tuntee tai itse tunnemme, tai mitä ikinä kukaan sanoo meille, ei ole koskaan, ikinä, mitään tekemistä meidän arvomme ja rakastettavuutemme kanssa. Arvomme ei ole riippuvainen ulkoisista tapahtumista tai muiden mielipiteistä.

Usein saatamme myös pelätä, että meidät hylätään. Ajatus siitä voi tuntua pelottavalta, ihan jo laumageenejemme vuoksi, mutta yleensä se osuu meissä arvottomuushaavaamme. Olenko arvokas, olenko rakkauden arvoinen, kelpaanko, riitänkö, olenko hyväksytty ja tasa-arvoinen, vaikka minut jätetään? Saanko rakkautta? Selviänkö hengissä? Täyttyvätkö tarpeeni?

Sain viime syksynä potkut eräästä työstä, kun ilmoitin, että tietty toimintatapa työssä ei minulle käy, että ne eivät kuulosta reiluilta, kohtuullisilta, eikä minulla ole silloisilla ehdoilla turvallinen olo työssäni. Pelkäsin kovasti avata suuni ja kertoa tarpeistani. Jalkani tutisivat, sydän hakkasi vimmatusti, oksetti, änkytin. Mutta olin päättänyt avata suuni ja käydä tuon keskustelun. Koska olen arvokas. Koska arvostan ja kunnioitan itseäni. Koska rakastan itseäni ja haluan elää rakkaudesta käsin. Koska haluan parantua.

Pelkäsin, että saan potkut ja niin siinä sitten kävikin ja sain myös vihaisia viestejä kaupan päälle. Hetken jo epäilin, teinkö oikein, olinko liian joustamaton, liian itsekäs, ymmärtämätön, myötätunnoton, olinko heikko ja riittämätön. Onneksi intuitioni kertoi, että olin tehnyt oikean päätöksen ja universumi vahvisti hyvin pian päätökseni: löysin uuden ihanan työn, vieläkin enemmän minulle sopivamman, joka johti uusiin tärkeisiin oivalluksiin, kasvuun, oppeihin, tällä kertaa paljon miellyttävämmällä tavalla. : turhaa olin pelännyt, että jään työttömäksi, ja sekin ajatus oli ylireagoitu, ei lainkaan stressaamisen arvoinen, sillä harvoin työttömyys täällä Suomessa henkeämme uhkaa akuutisti niin, että olisi tarpeen laittaa päälle taistele-tai-pakene-tilaa. 

Tärkeitä oppiläksyjä. Merkityksellisiä hetkiä. Joka kerta kun valitsen rakkauden, kun toimin pelosta huolimatta, kun teen sen minkä koen sydämessäni oikeaksi, osoitan itselleni ja elämälle, että arvostan itseäni ja elämääni. Joka kerta, joka askeleella sisäinen voimani, itsearvostukseni ja luottamukseni vahvistuu. Joka kerta otan harppauksen kohti terveempää elämää.

Kuten ystäväni Elina sanoi mulle: Kaikissa tilanteissa on kolme vaihtoehtoa: 1. Hyväksyä tilanne 2. Muuttaa tilannetta 3. Lähteä pois tilanteesta.
Elämä on yksinkertaista. 

Sittemmin olen, pitkäjänteisen itseni kanssa työskentelyn ja muiden tuella, saanut vahvistettua rakkautta itseäni kohtaan, sisäistä turvaa, rauhaa, omanarvontuntoani ja luottamusta itseeni ja elämään niin, että rajojen laittaminen, omista tarpeista ja tunteista kertominen ja vanhasta irtipäästäminen tuntuu päivä päivältä turvallisemmalta ja helpommalta. Rohkeutta on tullut lisää. Vaikka jalkani yhä usein tutisevatkin, vaikka minua pelottaa, uskallan silti toimia. Olen ottanut käyttöön oman toimijuuteni, oman voimani ja vastuuni aikaisemman jähmettymisen, eristäytymisen, välttelyn ja alistumisen sijaan. Ja se on hyvin merkittävä ja iso asia kokonaisvaltaisen paranemisen kannalta. Kun otan itse vastuun elämästäni, ei minun tarvitse enää syytellä muita eikä uhriutua. Minun ei tarvitse varastoida sisääni tukahdutettua, myrkyllistä ja sairastuttavaa vihaa ja katkeruutta itseäni ja toisia kohtaan, johtuen siitä että olin tehnyt itseäni vastaan, kun en ollut uskaltanut asettaa omia rajojani ja sanoa ei. Minun ei tarvitse olla enää marttyyri. Voin olla vapaa pelon otteesta.

Sisäisen turvan vahvistaminen, sisäisen lapsen rauhoittaminen, itsearvostuksen lisääminen ja tunteidensa ja tarpeidensa tunnistaminen ja ilmaiseminen on prosessi, joka vaatii aikaa, harjoittelua ja kärsivällisyyttä. Sisäistä työtä. Toisten tukeakin. Rakkauden ja turvan juurruttaminen luihin ja ytimiin vie aikaa, varsinkin jos lähtötaso on ollut, että perusturvaa ei ole ollut, luottamusta elämään ei ole ollut.

Askel askeleelta, itsensä ja alitajuntansa, uskomustensa, pelkojen ja sisäisen lapsen kanssa työskentelyn tuloksena, sisäisen turvan ja rakkauden vahvistuessa, voimme alkaa havaita, miten elämä tuntuu koko ajan turvallisemmalta ja vapaammalta. Tunteet ovat turvallisia. Suru on turvallista. Kipu on turvallista. Kuolemakin. Voimme rauhottua ja rentoutua ja elää vapaasti rakkaudesta ja rauhasta käsin. Itseämme, toisiamme ja elämää kunnioittaen. 

♥: Sanni