Uusia sipsejä!

Ruohonjuuresta löytyi uusia, kookosöljyssä paistettuja perunalastuja! Olenkin odottanut, koska auringonkukkaöljyt ym korvataan kookoksella. Maku oli hyvä, suolaa olisi ehkä omaan makuuni saanut olla enemmän. Vielä kun joukkoon ilmestyisi eri juureksia perunan kaveriksi! :) Kiitos! 

Tacot

Lauantain dinnerinä salaattitacot kikhernetomaattikastikkeella ja hirssipuurolla. Yummy! Vegaanista, gluteenitonta, käsilläsyötävää, mukavan mausteista, Toimii herkkuruoan himoon!

Sitä saa, mitä säteilee

Huomaan kohtaavani yhä epäkunnioittavaa käytöstä. Sanon, että nyt saa riittää. Kävelen pois. Suljen oven.

Mutta vaikka jättäisin taakseni kaikki vittuilijat, vaan en katsoisi sisimpääni ja tiedostaisi, tutkisi ja eheyttäisi sitä magneettia, millä vedän näitä ihmisiä ja tilanteita puoleeni, en pääsisi puusta pitkälle, vaan peili tuotaisiin eteeni yhä uudelleen, tavalla tai toisella.

Jos itse kohtelen itseäni kaltoin, syyllistävästi, rakkaudettomasti, häveten, lannistaen, väheksyen, mitätöiden, alistaen tai rankaisten, ei ympäristön muokkaaminen pitkällä tähtäimellä auta, sillä itseäni en kuitenkaan karkuun pääse.

Sitä saa, mitä säteilee. <3

Best Day Ever -rehellisesti?

Luulin pitkään olevani hyvin rehellinen ihminen, kunnes hiljattain havahduin illuusiostani. Pidin valehtelua lähes kuolemansyntinä, kunnes huomasin, että minähän suorastaan elän valheessa.

Huomasin esittäväni usein kilttiä tyttöä ja pyrkiväni miellyttämään muita, koska pelkäsin kuollakseni hylkäämistä ja yksinäisyyttä. Pelkäsin rakkaudettomuutta, toisten vihaa, torjutuksi tulemista ja arvottomuuden tunnetta. Nielin usein sanani, en uskaltanut kertoa miltä minusta oikeasti tuntui, mitä oikeasti haluan ja mitä en halua. En uskaltanut pitää puoliani, en puolustaa asemaani.

Uhriuduin. Hyvin usein uskottelin itselleni, että minunhan on ajateltava muita ennen itseäni, joten uhrasin itseni. Pelkäsin asettaa rajoja. Rikoin itse omat rajani. Löysin itseni alistujan roolista. Siinähän minun sitten kelpasi osoitella tanssiparejani sormella ja syyttää heitä simputuksesta tai hyväksikäytöstä. It always takes two to tango. Mutta uhrikerhon jäsenyys alkoi käydä kalliiksi.

Yleensä kerroin, että mulle kuuluu hyvää, vaikka tuntui, että olen hajomispisteessä. Esitin terveempää, pirteämpää ja reippaampaa. Näyttelin täysin päinvastaista, kuin mitä oikeasti olin. Kehityin mestariksi kehoni oireiden piilottelussa. Heikkouteni peittelyssä. Se siitä rehellisyydestä. Häpesin heikkouttani, puutteellisuuttani ja epätäydellisyyttäni, keskeneräisyyttäni, viallisuuttani ja riittämättömyyttäni.

Joustin usein äärimmäisyyksiin, lähdin mukaan joojoo-mieheksi, jätin kertomatta oman mielipiteeni ja oman totuuteni, jos riskinä oli, että siitä ei ehkä pidettäisi. Tein kaikkeni, jotta ei vain syntyisi konflikteja. Olin addikti - riippuvainen toisten ihmisten hyväksynnästä.

Valehtelusta alkoi tulla tapa ja lopulta uskoin itsekin omiin valheisiini. Elin illuusiossa, kuplassa. Itsepetoksen tie voi olla alussa liiankin helppo ja tuntua jopa oikotieltä onneen, mutta pikkuhiljaa polku alkaa käydä kiviseksi ja mutaiseksi suoksi, hyvin raskaaksi kulkea. Se imee voimat, elämänilon ja energian. Se uuvutti, kalvoi minua sisältäpäin. Olin kahlittuna häpeän, pelon ja vihan kivirekeen, joka esti minua elämästä elämääni.

Tällä yltiöpositiivisuuden-, Best-Day-Ever-, eläunelmaasi-aikakaudella on helppo hairahtaa omaan illusioonsa ja alkaa uskoa omaa tarinaansa, jonka niin kovasti haluaisi olevan totta. Olen jo vuosia toiminut tavalla, jota kehoni ei oikeasti kestä, mutta mieleni haluaa niin kovasti olla sitä sun tätä. Mieli on kärsimätön, eikä suostu hyväksymään todellisuutta. Haluan olla paikassa B, vaikka olen vasta A:ssa. Jokainen askel eheytymisen ja paranemisen polullani on tärkeä, eikä yhtäkään niitä voi skipata, vaikka kuinka haluaisinkin olla taikuri. Toimintani oli kääntynyt kehoani vastaan. Itseäni vastaan. Siitä tuli tuhoavaa.

Usein yritin pärjätä yksin, vaikka oikeasti en olisi pärjännyt. Usein kieltäydyin avusta, vaikka sitä kipeästi tarvitsin, mutta ylpeyteni ei antanut myöten. Jopa lääkärikäynnillä tsemppasin ja yritin esittää terveempää kuin olin.

Sivuutin kehoni tarpeet, sen viestit ja rukoukset, lopulta hätähuudotkin, koska pelkäsin kuollakseni olla yksin. Valitsin ennemmin kuoleman kuin yksinolon. Mieluummin kuolin, kuin kohtasin häpeäni ja pelkoni. Olin kävelevä kuollut.

Tiedostamisesta lähtee tie eheytymiseen. Tie valheesta vapauteen. Äärimmäinen rehellisyys itseäni kohtaan - ehkä haastavin oppiläksyni tässä elämässä. Uudelle polulle astuminen ei useinkaan tapahtu kivuttomasti. Minut ehkä halutaan saada takaisin vanhaan muottiin ja kun en enää tanssikaan toisten pillien mukaan, herättää se ympäristössä suorastaan vihaa. Sitä, mitä juuri eniten pelkään. Se, etten enää alistu muiden haluamaan rooliin, enkä anna kontrolloida itseäni, voi olla kova paikka vanhaan Sanniin tottuneille.

Ja kun, ennemmin tai myöhemmin, se pelottava Mörkö Konflikti osuu kohdalle, tunnen valtavaa houkutusta palata vanhaan tuttuun ja turvalliseen toimintatapaani, piilopaikkaan, ottaa päälle vanha suojaviitta ja palata tuttuun turvakolooni.

Askel askeleelta, baby steps, opettelen toimimaan uusien arvojeni mukaan, rakkaudesta, enkä enää pelosta käsin, arvostamaan ja kunnioittamaan itseäni, voittamaan pelkoni ja toimimaan pelosta huolimatta. Opettelen sanomaan EI, opettelen tuottamaan muille myös pettymyksiä, opettelen seisomaan omilla jaloillani, omassa voimassani. Opettelen asettamaan rajoja, puolustamaan itseäni, pitämään puoleni, kertomaan tunteistani. Helppoa se ei ole, mutta lopulta hyvin, hyvin hedelmällistä.

Opettelen sietämään sitä tosiasiaa, että kaikkia en voi mitenkään miellyttää, eivätkä kaikki ihmiset minusta pidä. Se ajatus tuntuu minusta yhä hyvin pelottavalta, mutta kun tiedostan omat haavani, traumani, ja mistä kaikki on lähtöisin, on minun helpompi kestää hetken epämukavuutta. Rohkeuteni kyllä palkitaan. En halua enää hylätä itseäni, jotta muut eivät minua hylkäisi.

Olisinkohan jo valmis menettämään kaikkien muiden hyväksynnän, jotta pystyisin vihdoinkin olemaan itselleni rehellinen ja hyväksymään itseni?

Vaikka olen yhä uuden ja vanhan välissä, en vielä täysin vapautunut pelon ja häpeän kalheista, uskallan jo usein tehdä toisin, päästää irti, luopua vanhasta. Joka kerta kun voitan pelkoni, olen askeleen lähempänä aidompaa, rehellisempää, tasapainoisempaa, terveempää ja vahvempaa Sannia.

Entäpä, jos Best Day Ever syntyykin rehellisyydestä itseään ja tunteitaan kohtaan?

Voin elää unelmaani jo nyt, rehellisesti.

Kela -ihmeparantaja!

Mitä eroa on Kelan lääkärillä ja valelääkärillä?
-Valelääkäri on sentään tavannut potilaan.

Varoitus: sisältää vuodatusta liittyen Kelan päätöksiin.

Sairaspäivärahani loppuivat jälleen kerran ja hain kuntoutustukea. Ei ollut yllätys, että tälläkin kertaa vastaus oli negatiivinen. Kelahan on varsinainen ihmeparantaja. Vakavastikin ja kroonisesti sairaat ihmiset tulevat täysin työkykyisiksi, kun Kelan ihmeparantaja-asiantuntijalääkäri suorittaa tämän etänä tapahtuman shamaanihoidon.

Sittemmin hain tukea Kelan tukemaan kehopsykoterapiaan. Psykiatrit ja psykologini olivat suositelleet minulle psykoterapiaa jo vuosia, mutta en ollut löytänyt juuri itselleni sopivaa terapiamuotoa ja terapeuttia, enkä kokenut olevani myöskään henkisesti valmis terapiaan, sillä alussa olin liian masentunut ja sittemmin elämässäni tapahtui sellaisia kriisejä, joista selviytyminen vei kaikki voimavarani.

Nyt koin, että tuli sellainen suvannevaihe, että minulla olisi vihdoinkin resursseja käsitellä nouruuden traumatisoivia kokemuksia. Löysin juuri sopiovan terapeutin ja laitin hakemuksen menemään. Järkytyksekseni tuli hylätty päätös. Syynä on, että olen liian huonossa kunnossa ja terapia ei riittäisi minun työ-tai opiskelukykyiseksi saamiseksi.

Ensin olin työkykyinen ja sitten olenkin toivoton tapaus, jota on turha edes yrittää kuntouttaa.

Olen ihmetellyt kovasti, ettei kukaan ole vielä tähän päivän mennessä tuikannut Kelan toimistoa tuleen,sillä nämä nöyryyttävät, epäoikeudenmukaiset päätökset raivostuttavat ja masentavat hyvin monia ihmisiä tässä maassa.

Kelan kannattaisikin mielestäni perustaa uusi palvelunumero, jossa terapioitaisiin näitä Kelan päätöksistä traumatisoituneita asiakkaita. Tämän kokemuksen jälkeen olisin ainakin vailla traumaterapiaa.

Ensin olin luulosairas ja nyt näemmä pitänee ruveta luuloterveeksi, jotta minulle myönnettäisiin kuntouttava terapia.

Miten tähän on tultu? Että heikkojen asema on entistä heikompi? Resursseja vähennetään jatkuvasti? Miten heikkojen on tarkoitus selvitä,jos heitä ei tueta ja auteta? Ehkä heidän ei pidäkään?
Liian sairaiden kuuluu mieluummin vaikka kuolla pois, koska heistä ei kuitenkaan tule enää veroja maksavaa kansalaista. Hyvinvointiyhteiskunnasta on tullut selviytymisyhteiskunta.

Onko sairauksien hoidossa ja kansalaisten hyvinvoinnin hoidossa kiinnitetty huomiota vääriin asioihin? Painottuuko terveydenhuoltokin enemmän sairaudenhoitoon kuin sen ennaltaehkäisyyn?

Miten saada ihmiset löytämään jälleen sen, mitä se on kadottanut? Olemme erkaantuneet luonnosta, toisistamme ja itsestämme. Meitä näännyttää jatkuva rakkauden jano ja nälkä. Miten saisimme takaisin yhteyden ja yhteisöllisyyden. Aidon välittämisen, itsestämme, ympäristöstä ja toisistamme huolehtimisen?

Mikä on ajanut ihmiset välinpitämättömyyteen, pelkoon, passiivisuuteen, riippuvuuksiin ja epäterveellisiin valintoihin, stressiin, eriarvoisuuteen, ahneuteen, sotaan?

Miten saisimme ihmiskunnan löytämään sen, mitä se on kadottanut? Sen voiman, joka pitää meidät tasapainossa, terveinä, aktiivisina, rohkeina, kunnioittavina, tasa-arvoisina?

Olemme erkaantuneet luonnosta, toisistamme ja itsestämme. Ihmiskuntaa näännyttää jatkuva rakkauden jano ja nälkä. Miten saisimme takaisinyhteyden luontoon, omaan itseen ja toisiimme? Miten palauttaisimme yhteisöllisyyden? Aidon välittämisen, itsestämme, ympäristöstämme ja toisistamme huolehtimisen?

Rakkausvallankumous.

Yhdessä. Together. We can do it!

Posiitivinen ajattelu

Koen usein olevani hyvin negatiivinen ihminen. Tuntuu välillä, että olen jopa parantumaton pessimisti. Tähän lienee monia syitä, ehk osaksi suomalainen mentaliteetti, kasvatus, sairaudet jne. Huolimatta syystä, hyvät uutiset ovat että asialle voi tehdä jotain ja itseään todellakin voi kehittää!

Itse elän yhä melko haastavaa elämänvaihetta, mutta sitäkin suuremmalla syyll on opeteltava positiivisuutta. Mielen voima on valtava ja alitajuntamme kuulee jokaisen ajatuksemme. Joten varo mitä puhut ja ajattelet!

Kasetti ja helposti pyörimään ja vanhat tutut levyt soimaan. Ensimmäinen askel on tulla tietoiseksi omista ajatuksista ja varsinkin siitä, miten itselleen puhuu. Millainen on sisäinen puhe? Minkäsävyinen on se monologi päässäni?

Jos on vuosikymmeniä tottunut ajattelemaan tietyllä tavalla, puhumaan itselleen tietyllä sävyllä ja ja reagoimaan tietyllä tavalla asioihin, muutos positiiviseempaan ei tapahtu yhdessä yössä. Se vaatii tarjoittelua, kertausta, treenausta. Vähän kuten kuntosaliharjoittelukin, lihasta kasvatetaan pikkuhiljaa, askel askeleelta.

Kun saan itseni kiinni itseni sättimisestä, moittimisesta, lannistamissta, haukkumisesta, niin ajattelen ensin, että ahaa tällaisia ajatuksia täällä! Mielenkiintoista. Mielenkiintoista havaita että tällaista täällä tapahtuu Sannin päässä! Aiemmin lähdin sättimään itseäni sitten tuosta itseni sättimisestäkin ja tuomitsemaan kritisoimaan moittimaan, jollin tilanne paheni entisestään. Nykyään hyväksyn että ahaa tällasta täällä on, ja sitten kysyn että voisinkohan suhtautua asiaan eri tavalla, ja mitenköhän puhuisin nyt tällä hetkellä parhaalle ystävälleni?

Ystävilleni olen yleensä ystävävällinen, myötätuntoinen ja kannustava. Löydän usein ratkaisua helposti heidän ongelmiinsa ja näen positiiviset puolet sekä avautuvat ovet. Jos pystyn siihen ystävieni kohdalla, varmasti onnistun myös itseni kansssa! Jee! Olen oman itseni paras ystävä, tukija ja kannustaja!

Positiivisuus ei tietenkään ole kuitenkaan sitä että kieltää itseltään negatiiviset tunteet. Tunteet ovat tunteita ja niitä saa tuntea. JOs niitä alkaa vastustaa, piilottaa ja tukahduttaa, ne voivat muuttua möröiksi ja patoutua myrkyttämään sielun sopukoita. Usein jo se ett suhtaudumme ns negatiiviisiin tunteisiin hyväksyvästi, sallivasti ja rakkaudella, tekee tunteesta vähemmän uhkaavan.

Kun eteeni tulee haastava tilanne, aikaisempi reagointitapani on ollut usein pelätä pahinta, masentua, ahdistua, panikoitua. Usein jään surkuttelemaan itsesääliin ja ajatukseni kiertävät tyypillisiä masentuneen ihmisen polkuja.

Olen nyt opetellut sanomaan itselleni esimerksiksi että "Hei, tästäkin selvitään, aina ollaan selvitty!" tai "Minusta pidetään kyllä huolta ja kaikki lopulta järjestyy".

Usein kysyn itseltäni : "Mitä tästä voin oppia?" "Mitä tämä mahdollistaa"? "Mitä ovia minulle nyt avautuu?" "Elämäähän tänne ollaan tultu kokemaan"

Uskon, että vaikka kärsin masennuksesta ihan jo fyysisten sairauksienkin vuoksi, niin opettelemalla sitkeästi uusien ajatusmallien käyttöä ja puhumalla itselleni kannustavasti, vaikka se aluksi tuntuukin naurettavalta, pystyn kohentamaan mielialaani.

Kuten Matt Kahn sanoo: "We are all emotional millionares, we just have forgotten the PIN code."
Kun löydämme polun itserakkauteen ja ystävystymme itsemme kanssa, alamme kohtelemaan itseämme rakastavasti, koko elämämme muuttuu.

I love me

PIMEYS, YSTÄVÄNI.

-Itsensä ehdoitta rakastaminen ja täydellinen hyväksyminen. Valovuosien päässä minusta?

Olen kirjoittanut listoja hyvistä puolistani, positiivisista ominaisuuksistani, miettinyt mitä hyvää näen itsessäni.

Se on ollut varsin haastavaa, sillä minulla on yhä melko vääristynyt kuva ja uskomus itsestäni. Ja masennuksen verhon läpi sitä näkee asiat entistäkin vääristyneempinä. Toisaalta, masennuskin, jota ehkä kiroamme, pelkäämme ja häpeämme, on sekin tärkeä vaihe tällä polulla, joka on johdattanut kohti piilotettuja kätköjä, salaisia
kammioita, pimeitä luolia, Pandoran lippaan äärelle.

Kun etsin arvoani hyvien ominaisuuksiensa tai jopa tekojeni perusteella, ajaudun helposti loputtomaan suorittamiseen ja hyväksynnän ja rakkauden janoamiseen. Mieli haluaa aina lisää ja mikään ei ole sille tarpeeksi hyvä, riittävä.

Viime aikoina huomioni on kiinnittynyt ihmisten pimeisiin puoliin. Niihin ei-niin-imarteleviin ja sosiaalisesti ihannoituihin piirteisiin. Sellaisiin asioihin, joita voisi hävetä ja joita on tarve piilotella muilta tuomitsevuuden, hylkäämisen ja rakkaudettomuuden pelossa.

Tuomitsevuuteni, reaktioni ja tunteeni muita kohtaan ovat olleet niin vahvoja, etten ole voinut asiaa enää sivuuttaa.

Löytöretkellä kellarikomeron piiloa etsiessäni, sisäistä maailmaani tutkiessani ja syviin luoliin sukeltaessani, ymmärsin kuinka armottoman tuomitseva olenkaan itseäni kohtaan. Ja kuinka tuskallista ja pelottavaa, häpeällistä on kohdata oma pimeytensä. Ne puolet itsessä, jotka haluaisin kaikin tavoin piilottaa, jotta tulisin hyväksytyksi, rakastetuksi ja olisin turvassa.

Eilen kotisohvalla hoin itselleni ääneen: "Vaikka koen vihaa ja raivoa, hyväksyn silti itseni täydellisesti ja kokonaan." Oivalsin samalla, että vaikka ihminen tekisi rakkaudettomia tekoja, kokisi mitä tahansa tunteita, niin aina, aina, hän on rakkauden arvoinen. Hän voi silti aina hyväksyä itsensä täydellisesti. Hyväksyä, rakastaa ehdoitta ja antaa anteeksi.

Entä jos tie itsensä rakastamiseen ja hyväksymiseen sekä anteeksiantoon käykin joskus pimeyden syövereiden kautta?
Kun pystyy hyväksymään omat pimeät puolensa, hyväksyy myös muut ihmiset. Ehdoitta. Pystyy rakastamaan myös murhaajaa.
Antamaan anteeksi kaikki teot. Se ei tarkota tietenkään, että hyväksyisi ne teot ja etteikö tekijä niistä olisi vastuussa. Mutta me emme ole yhtä kuin tekomme. Emme hyvässä, emmekä pahassa. Meissä kaikissa on valo ja pimeys. Ihan jokaisessa. Eräs opettaja sanoi, että jokaisella ihmisellä on potentiaali tulla murhaajaksi tai äiti Teresaksi.

Kun on hyväksynyt itsensä kaikkein pimeimmät, iilimatoisimmat, oksettavimmat, kostonhimoisimmat puolensa, ei tarvitsekaan jatkuvasti hakea ulkopuolelta vahvistusta omalle arvolleen. Ei tarvitse janota toisten hyväksyntää, ei keräillä faneja, egonsa pönkittäjiä, ihailijoita. Ei ole tarve erityisesti korostaa itseään. Saatikka painaa muita alaspäin, alistaa tai dissata. Ei ole tarvetta guruiluun, egoiluun ja kukkoiluun. Kun hyväksyy itsensä ja pimeytensä, ei ole tarvetta tuomita myöskään muita. Itselleen kun on myötätuntoinen ja armollinen, on sitä helppo olla myös muita kohtaan.

Kuvittelin hetken ajan olevani Hitler. Henkilö, jota ei yleisesti ajatella kovin rakastettuna, hyväksyttynä ja arvokkaana historian henkilönä. Vaikka teot eivät olisi hyväksyttyjä, voi silti itse ihminen tekojensa takana olla rakkauden arvoinen. Hitler teki pahoja, tuomittavia tekoja ja varmasti hänen sisällään on ollut on suunnaton määrä rakkaudettomuutta, pelkoa, vihaa, häpeää ja kostonhimoa.

Teoistaan huolimatta Hitler on silti arvokas. Yhtä arvokas, kuin kuka tahansa meistä. Hänen tekonsa ei ole vähentänyt arvoaan tippaakaan, sillä arvokkuus, se on saatu syntymälahjaksi, eikä sitä voi meiltä viedä, eikä sitä voi ansaita. Tästähän Jeesuskin puhui.

Rakkaus, hyväksyntä ja anteeksianto. Voiko olla, että polku sinne ei olekaan valovuosien pituinen suo? Oma häpeäni, pelkoni ja vihani ei enää tunnukaan mahdottomalta esteeltää rakkaudelle. Nekin ovat vain tunteita, eikä niitä tarvitse äkkiä mihinkään taikatempuin haihduttaa, saatikka piilottaa. Ne saavat olla, hyväksyn ne, rakastan ja syleilen kaikki tunteitani, ominaisuuksiani, kaikkea minussa. Hyväksyn sairauteni, kykenemättömyyteni, pelkoni, turvattomuuteni, tarvitsevuuteni, haavani, erehtyväisyyteni, kärsimättömyyteni, pettymykseni, katkeruuteni, vihani.
Voin alkaa hyväksyä ja rakastaa itseäni juuri NYT.

Rakkaus. Sisällämme oleva ihana lahja, mikä ei ole riippuvainen ulkoisista olosuhteista.

Olethan Sinä itsesi paras ystävä, hyväksyjä, rakastaja ja armahtaja! heart emoticon

Rannalla

Sun of God

Suutelet mun ihoa
Tuot mulle toivoa

Syleilet mun pelkoja
Parannat mun haavoja

Valat muhun uskoa
rohkeutta ja luottoa

Vahvistat mun valoa, iloa ja rakkautta

Ohjaat mua ja johdatat
Lähemmäksi vapautta

Autat unohtamaan menneen
Tuot takaisin tähän hetkeen.

Drink your greens!

Mehustus on yksi päivittäisistä hyvinvointirutiineista, jonka uskon tulleen elämääni jäädäkseen. Monista asioista innostun ja sitten innostus laantuu, mutta mehustus on sellainen asia mikä aina inspiroi minua. Ehkä se tuottaa hyvää oloa niin aidolla, luonnollisella ja instantilla tavalla.

Ostin ensimmäisen kunnon mehustimen muutama vuosi sitten. Kriteerinä mehustimen valitaan oli,että se on helppokäyttöinen, nopea pestä ja että se puristaa vehnänoraasta mehua. Ja hintaluokan piti olla alle 400 euroa. Valitsin Omega Juicerin, mallia 8006. Se on nyt palvellut minua 5 vuotta ja parhaimmillaan teen mehuja kaksi kertaa päivässä. Koneella on 15 vuoden takuu, ja jos jokin osista on hajonnut niin olen saanut takuusta uuden tilalle. Uk-Juicerilla on hyvä asiakaspalvelu!

Millaisia mehua sitten valmistan?

Vehnänoras on lemppariaines, sillä se sisältää paljon ravintoaineita sekä alkalisoi kehoa eli neutralisoi happamuutta eli emäksisöi. Se on helppo ja nopea mehustaa, sitä ei tarvitse pestä eikä kuoria, vaan voi laittaa suoraan mehsutimeen. Mehu on niin vahvaa,että sitä tarvitaan vain pieni shottilasillinen. Nopeaa ja tehokasta!

Oma kehoni ei tällä hetkellä tykkää hedelmistä eikä juuri marjojenkaan makeudesta, joten olen keskittynyt vihermehuihin joissa ei  ole fruktoosia. Perusvihermehuun tulee:

-luomuvarsiselleriä
-kurkkua
-herneen- valkolupiinin tai auringonkukanversoja
-mausteeksi inkivääriä ja sitruunaa

Kesällä heitän mukaan myös villivihanneksia, muun muassa:

-nokkosen lehtiä
-voikukanlehtiä
-apilanlehtiä
-ketunleipiä

Villivihannekset kannattaa kerätä puhtaasta paikasta ja varmistua ehdottomasti tunnistuksesta ja turvallisuudesta. Villivihreät ovat niin vahvoja, että niitä riittää hyvin pienikin määrä.

Kämppikset tykkää myös mehustaa ja heidän mehuihinsa on näkynyt uppoavan mm.porkkanaa, punajuurta, omenaa ja inkivääriä sekä sitruunaa.

Oma ruuansulatukseni ei tällä hetkellä sulata raakoja vihanneksia sellaisenaan tai edes smoothieissa joten mehustus on oiva tapa tarjota keholle lehtivihreää ja ravintoaineita.

Mehustimia löytyy nykyään monesta hintaluokasta ja jo reilulla satasella löytyy ihan toimivia koneita jopa vehnänoraan mehustamiseen.

Vehnnoras on niin stypid tavaraa että se suositellaan nautittavaksi tyhjään vatsaaan ja puoli tuntia ennen ruokailua. Muutkin mehut imeytyvät varmasti parhaiten tyhjään vatsaan otettuina. Itse pyrin mehustamaan huoneenlämpöisiä kasviksia, koska herkkä kehoni tuntuu reagoivan jääkaappikylmään nesteeseen.

Lähtökohtaisesti kannattaa valita luomuvihanneksia, mutta jos se ei ole mahdollista, niin kasvikset voi liottaa etikka-vesiseoksessa ja sitten hyvä kuoria ne myös.

Mehustin kannattaa puhdistaa heti käytön jälkeen, jotta lika ja väri ei ehdi pinttyä. Juuresten mehustamisesta jäänyttä kuitua voi hyödyntää muun muassa vaikka leipätaikinassa. Tai siitä voi tehdä esim kasvispihvejä, jos sen sekoittaa kananmunaan.