Haavoittuvuus
Oman haavoittuvuuden näyttäminen ei ole helppoa, ei edes aina sen myöntäminen itselleen. Se voi olla hyvinkin pelottavaa. Kun antaa toisten nähdä omat haavansa, varjonsa, arpensa, ottaa riskin, että ei ehkä tulisi enää hyväksytyksi omana itsenään.
Monilla meistä se kivuliain haava onkin juuri hylkäämisenpelko. Että meitä ei rakasteta. Että jäämme yksin. Tästä haavasta kumpuaakin sitten muut varjot, demonit. Kaikki se, millä tuota haavaa pyritään peittelemään, millä suojeleminen itseämme kivulta, pelolta, häpeältä, hylkäämiseltä. Rakkaudettomuuden pelko. Pelko, ettemme olekaan rakkauden arvoisia. Häpeämme pelkojamme ja tarvitsevuuttamme. Pelkäämme ja häpeämme häpeäämme.
Miltä tuntuu nähdä toisen ihmisen haavoittuvuus? Pelottaako se? Jos omien haavojen kohtaaminen pelottaa, eikä niitä halua nähdä ja kohdata, voivat toisen ihmisen heikkoudet aiheuttaa myös pelkoa ja epämukavuutta. Ja loppujen lopuksi toinen ihminen on meille peili. Itseämmehän me siinä katsomme. Kun tuomitsemme toisen, tuomitsemme samalla itsemme. Mitä tuomitsevampi havainto tai reaktio, sitä tarkemmin katsokaamme sisimpäämme.
Toisaalta toisten rohkeudesta ja avoimuudesta voimme saada rohkeutta olla itsekin paljaampia ja aidompia -enemmän omia itsejämme. Varmistelematta, kaunistelematta, peittelemättä. Voimme huomata, ettei siihen kuolekaan. Ja voimme nähdä koko ihmisyyden kauneuden toisessa ihmisessä, peilissämme. Kuinka kaunis hän onkaan kaikkine vivahteineen. Kipukin voi olla kaunista. Lopulta kaiken pohjalta löytyy kaipuu rakkauteen ja yhteyteen.
Voisinko suhtautua itseeni samalla myötätunnolla, rakkaudella ja armolla kuin ystäviini? Voisinko nähdä itseni kauniina, arvokkaana, rakastettuna ja täydellisenä kaikkine epätäydellisyyksineni? Voisinko rakastaa itseäni, vaikka sisäinen lapseni on hädässä, vaikka teen myös virheitä, vaikka pelkään ja jalkani vapisevat, vaikka en nyt osaa, enkä pärjää yksin?
Ja jos toisten ihmisten haavat ja varjot, kivun kovettama kuori saa minussa epämiellyttäviä reaktioita aikaan, muistanko silloin, että minä voisin yhtä hyvin olla heidän kengissään? En ole heistä erillinen, vaan olemme saman kokonaisuuden osasia, saman puun oksia. Samat ihmisyyden vivahteet löytyvät meistä kaikista. Voisinko pelon, tuomitsemisen tai silmieni sulkemisen sijaan katsoa heitä myötätunnolla ja rakkaudella, nähdä heidän kuorensa läpi, katsoa heidän sieluunsa ja kertoa sille sielulle, että näen heidän kipunsa. Ja että rakastan.
Ottaisinko riskin ja riisuisin naamioni? Laskisinko muurini? Voisiko se vapauttaa -ei pelkästään minua itseäni peloistani ja häpeästäni, vaan voisiko se auttaa myös kanssakulkijoitani vapautumaan? Voisinko auttaa tätä maailmaa vapautumaan sen kovuudesta, vahvuuteen sairastumisesta, kiiltokuvavankiloista, addiktioista, piileskelystä ja suojakuorista, jotka oli kerran tarkotettu suojelemaan meitä kivulta ja yksinjäämiseltä, mutta jotka lopulta aiheuttavatkin meille pitkäkestoista kärsimystä, sillä ne juuri pitävät meitä toisistamme erillään. Siellä hyvinmuuratussa piilopaikassamme olemme lopulta kuitenkin yksin, yhteydettömyydessä, omassa vankilassamme, näennäisesti turvassa, mutta eristyksissä. Piilossa itseltämmekin.
Elämä on riski. Se tuntuu. Välillä se sattuu. Kun otan riskin ja kohtaan pelkoni, huomaan, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan. Tai jos pelkoni käykin toteen, huomaan, että siihenkään ei kuole. Yhä tässä hengitän. Olen turvassa ja suojassa.
Sen jälkeen voin nousta ylös entistä eheämpänä, ilman pelon kahleita. Haavat voivat alkaa parantua sisältäpäin, enkä tarvitse enää kaikkia niitä kipulääkkeitä ja laastareita, mitkä lopulta pitävät minua erossa itsestäni ja muista. Erossa elämästä. Erossa rakkaudesta.
Paraneminen lähtee sisältäpäin. Elämä tarjoaa meille joka päivä mahdollisuuksia nähdä ja kohdata aidosti itsemme ja toisemme. Elämä tarjoaa joka hetki mahdollisuuden rakastaa.
Uskallammeko katsoa?
❤️
Oman haavoittuvuuden näyttäminen ei ole helppoa, ei edes aina sen myöntäminen itselleen. Se voi olla hyvinkin pelottavaa. Kun antaa toisten nähdä omat haavansa, varjonsa, arpensa, ottaa riskin, että ei ehkä tulisi enää hyväksytyksi omana itsenään.
Monilla meistä se kivuliain haava onkin juuri hylkäämisenpelko. Että meitä ei rakasteta. Että jäämme yksin. Tästä haavasta kumpuaakin sitten muut varjot, demonit. Kaikki se, millä tuota haavaa pyritään peittelemään, millä suojeleminen itseämme kivulta, pelolta, häpeältä, hylkäämiseltä. Rakkaudettomuuden pelko. Pelko, ettemme olekaan rakkauden arvoisia. Häpeämme pelkojamme ja tarvitsevuuttamme. Pelkäämme ja häpeämme häpeäämme.
Miltä tuntuu nähdä toisen ihmisen haavoittuvuus? Pelottaako se? Jos omien haavojen kohtaaminen pelottaa, eikä niitä halua nähdä ja kohdata, voivat toisen ihmisen heikkoudet aiheuttaa myös pelkoa ja epämukavuutta. Ja loppujen lopuksi toinen ihminen on meille peili. Itseämmehän me siinä katsomme. Kun tuomitsemme toisen, tuomitsemme samalla itsemme. Mitä tuomitsevampi havainto tai reaktio, sitä tarkemmin katsokaamme sisimpäämme.
Toisaalta toisten rohkeudesta ja avoimuudesta voimme saada rohkeutta olla itsekin paljaampia ja aidompia -enemmän omia itsejämme. Varmistelematta, kaunistelematta, peittelemättä. Voimme huomata, ettei siihen kuolekaan. Ja voimme nähdä koko ihmisyyden kauneuden toisessa ihmisessä, peilissämme. Kuinka kaunis hän onkaan kaikkine vivahteineen. Kipukin voi olla kaunista. Lopulta kaiken pohjalta löytyy kaipuu rakkauteen ja yhteyteen.
Voisinko suhtautua itseeni samalla myötätunnolla, rakkaudella ja armolla kuin ystäviini? Voisinko nähdä itseni kauniina, arvokkaana, rakastettuna ja täydellisenä kaikkine epätäydellisyyksineni? Voisinko rakastaa itseäni, vaikka sisäinen lapseni on hädässä, vaikka teen myös virheitä, vaikka pelkään ja jalkani vapisevat, vaikka en nyt osaa, enkä pärjää yksin?
Ja jos toisten ihmisten haavat ja varjot, kivun kovettama kuori saa minussa epämiellyttäviä reaktioita aikaan, muistanko silloin, että minä voisin yhtä hyvin olla heidän kengissään? En ole heistä erillinen, vaan olemme saman kokonaisuuden osasia, saman puun oksia. Samat ihmisyyden vivahteet löytyvät meistä kaikista. Voisinko pelon, tuomitsemisen tai silmieni sulkemisen sijaan katsoa heitä myötätunnolla ja rakkaudella, nähdä heidän kuorensa läpi, katsoa heidän sieluunsa ja kertoa sille sielulle, että näen heidän kipunsa. Ja että rakastan.
Ottaisinko riskin ja riisuisin naamioni? Laskisinko muurini? Voisiko se vapauttaa -ei pelkästään minua itseäni peloistani ja häpeästäni, vaan voisiko se auttaa myös kanssakulkijoitani vapautumaan? Voisinko auttaa tätä maailmaa vapautumaan sen kovuudesta, vahvuuteen sairastumisesta, kiiltokuvavankiloista, addiktioista, piileskelystä ja suojakuorista, jotka oli kerran tarkotettu suojelemaan meitä kivulta ja yksinjäämiseltä, mutta jotka lopulta aiheuttavatkin meille pitkäkestoista kärsimystä, sillä ne juuri pitävät meitä toisistamme erillään. Siellä hyvinmuuratussa piilopaikassamme olemme lopulta kuitenkin yksin, yhteydettömyydessä, omassa vankilassamme, näennäisesti turvassa, mutta eristyksissä. Piilossa itseltämmekin.
Elämä on riski. Se tuntuu. Välillä se sattuu. Kun otan riskin ja kohtaan pelkoni, huomaan, ettei mitään pahaa tapahtunutkaan. Tai jos pelkoni käykin toteen, huomaan, että siihenkään ei kuole. Yhä tässä hengitän. Olen turvassa ja suojassa.
Sen jälkeen voin nousta ylös entistä eheämpänä, ilman pelon kahleita. Haavat voivat alkaa parantua sisältäpäin, enkä tarvitse enää kaikkia niitä kipulääkkeitä ja laastareita, mitkä lopulta pitävät minua erossa itsestäni ja muista. Erossa elämästä. Erossa rakkaudesta.
Paraneminen lähtee sisältäpäin. Elämä tarjoaa meille joka päivä mahdollisuuksia nähdä ja kohdata aidosti itsemme ja toisemme. Elämä tarjoaa joka hetki mahdollisuuden rakastaa.
Uskallammeko katsoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti